Tekemätön työ, maksamaton velka

South Parkin uusimmassa jaksossa Suomi hävitettiin maailmankartalta, koska suomalaiset omantunnontuskissaan paljastivat alieneille Maan valtioiden varastaneen heiltä. Suomalaiset ovat nyt siis tunnustetusti tunnettuja rehellisyydestään ja kunniantunnostaan. Mikään muu kansa ei ole maksanut sotakorvauksia viimeiseen penniin kuin suomalaiset. Meillä ei lahjota – mutta ei myöskään lahjoiteta. Ei tarvitse, koska kaikille on annettu samat pelimerkit. Ainakin periaatteessa.

Yhteiskuntajärjestelmämme perustuu jokaisen ihmisen perustoimeentuloon ja siihen että yhteiskunta pitää huolen kaikista. Joillakin rahaa kertyy enemmän kuin muilla, mutta ehdottomasti suurin osa kansasta on tavallista, työtätekevää väkeä, joka ei elämänsä aikana juuri pääse rikastumaan. Tähän on totuttu.

Omat kalansuomuni putosivat silmiltä ensimmäisessä työpaikassani, jossa naiivisti kuvittelin saavani kovasta työstä sitä vastaavan korvauksen. Raadoin asemaani vakiinnuttaakseni muutaman kuukauden palkan eteen loppujen lopuksi käytännössä kolme kertaa pidempään työtä. Ilman ylimääräistä panostusta esimieheni ei ollut tekeleeseeni tyytyväinen. Olin vielä opiskelija ja sain opintolainaa, joten ajattelin että menköön. Oppirahoja. Hyvin pian huomasin, että ellen pidä varaani, minun annettaisiin jatkossakin tehdä monen ihmisen työt puolta lyhyemmässä ajassa kuin moni muu kollega. Asema ei vakiintunut kuuteen vuoteen.

Taitamattomuuteni, kunniantuntoni ja perfektionismini vuoksi tein jatkuvasti ylipitkiä päiviä sittenkin vielä monta vuotta. Palkka oli normaali, sama mikä muilla, mutta opintotuen takaisin maksuun se ei ihan riittänyt. Halusin nimittäin samaan aikaan käydä ainakin joka toinen tai kolmas vuosi jossakin päin Eurooppaa matkalla ja rentoutua lyhyet vapaahetkeni vaikkapa kahvilassa cappuccinon ja muun makean äärellä. Elää ja oppia muutakin kuin työtä.

Vuosia myöhemmin olen jo ehtinyt sairastaa burn outin ja sen jälkeisen masennuksen, olla työttömänä, ottaa takkiin asuntokaupassa ja kasvattaa lisää velkaa. Ulkomaan lomareissut ja kahvilassa istumiset ovat vähentyneet. Vaikka en enää tee loputtomia määriä ylitöitä, sorrun kuitenkin välillä hemmottelemaan itseäni. Uusavuttomuuttani en myöskään osaa olla niin taloudellinen kuin pitäisi, vaikka äitini on malliesimerkki ultimate-penninvenyttäjästä.

Kuten kunnon suomalainen ainakin, poden päivittäin huonoa omaatuntoa maksamattomista veloista ja tekemättömistä töistä. Jälkimmäisistäkin edelleen, vaikka tein burn outiin sairastuessani vielä tv-sarjaani valmiiksi tilassa, jossa minun olisi oikeasti pitänyt olla jo lataamossa. Sittenkin mieluummin irtisanouduin kuin annoin työnantajan maksaa sairaslomani palkkaa.

Selvää on, että olen elänyt elämääni väärin. Ottanut förskottia saadakseni tehtyä asioita, joita en selvästikään ollut ainakaan niissä asetelmissa tarkoitettu tekemään. En, vaikka olin valitsemaani ja saamaani työhön hankkinut kaksikin yliopistokoulutusta lainarahalla. Työhön, josta en saisi panostamaani takaisin. Mitä tehdä? Edessä uusi suunta taskut tyhjänä ja reppu nurinpäin.

Kun hätä oli suurin, apu oli vastoin kaikkia odotuksia lähellä. Sain tuekseni pienen joukon viisaita naisia, jotka eri tavoin auttoivat minua ylös syvimmästä kuopasta. Olen jopa saanut osan veloistani maksettua, heillekin. Silti vielä on matkaa. Paitsi vastuuntunto, myös syvä kiitollisuus – ja kiitollisuudenvelka - pitävät minua hengissä.

Meillä kaikilla on joku tehtävä tässä elämässä. Rakentaa tai purkaa, auttaa tai olla autettavana. Jos ei sitä tehtävää löydä, elämällä ei ole oikein merkitystä. Suomalaisilla oli tehtävä, kun sotakorvauksia maksettiin. Lapsia tehtiin ja työtä tehtiin, koska elämällä oli tarkoitus ja se oli menossa parempaan suuntaan.

Myös isoisäni eli kuten suomalaiset aina. Hän lausahti kuolinpäivänsä aamuna: ”No niin, nyt on kaikki laskut maksettu.” Sai myöhemmin päivällä sydänkohtauksen ja loru oli loppu. Niin haluaisin minäkin elämäni elää. Että kun viimeinen päivä koittaa, työt olisi tehty ja laskut maksettu. Elämä hyvin ja kunniakkaasti eletty.

Tänäkin päivänä suomalaiset tekevät tunnollisesti töitä. He pitävät kunnia-asiana sitä, että aloitetut hommat tehdään loppuun ja jokainen työ on edellistä parempi. Jokaisella on oma tehtävänsä ja osuutensa yhteiskunnan pystyssä pitämisessä. Jokainen saa palkkaa ansionsa mukaan ja elää sillä mitä saa. Yhteiskunta huolehtii lopuista.

No. Ehkä se ei ihan näinkään ole. Kyllä joukkoon mahtuu vapaamatkustajia, niitä jotka elävät toisten siivellä ja selkänahalla. Heitä on niin sosiaaliturvan väärinkäyttäjissä ja patologisissa kavereilta vippaajissa kuin kohtuuttomien bonusten kerääjissä ja koronkiskureissa. Eikä yhteiskuntakaan kaikkia tule vastaan. Toiset tekevät muidenkin työt ja jotkut löysäilevät käsi toisten taskuissa. Palkat jäävät maksamatta ja apu korvaamatta.

Nykypäivänä on välillä vaikea sanoa, kuka on velkaa kenellekin ja mistä. Kuka hyötyi ansiotta kenenkin toimista ja kuka veti mistäkin välistä. Kirjaa on hankala pitää ja niitä, joiden omatunto tikittää väärissä paikoissa, alkaa olla entistä enemmän.

Mikä pitäisi omatuntomme yhtä puhtaana kuin South Parkin tekijät vielä ajattelevat? Niillä viisailla naisilla saattaisi olla tähän vastaus.

Elossa

Tunnustan jälleen tietämättömyyteni. En tiennyt, että kuolleita blogeja ostetaan. Tästä Sorvi-blogistani tarjottiin tänään viisikymppiä. Olisiko kannattanut myydä?

Myönnän: olen ollut jo yli puoli vuotta hiljaa. En silti ole mitenkään horroksessa saatikka heittänyt veiviä. En edes kirvestä kaivoon. On vain ollut niin paljon muuta puuhaa ja tuumaamista.

***
Hiljaisuus on merkki monesta. Myöntymisestä, hämmennyksestä, vetäytymisen halusta, yllätyksestä, shokista. Siitä, ettei tiedä mitä sanoa. Tai siitä, että on jossain muualla.

Huomasin äskettäin yhden ystäväni hävinneen Facebookista. En ollut lähetellyt hänelle kovinkaan paljon viestejä, mutta joitakin pieniä hassutuksia puolin ja toisin kyllä. Seurasin, kun hän vaihtoi profiilikuvaansa ja muutti hiustyyliä. Välillä kuvissa näkyivät kissat. Sitten newsfeedissäni ei ollutkaan enää uusia kuvia ystävästäni. Ihmettelin.

Meni viikko tai toinen, sitten rupesin jo perkaamaan ystäviä, joiden verkostossa kadonnut ystäväni oli ollut. Hän oli tosiaankin häipynyt. Kyselin muutamalta, tietäisikö kukaan mitään, mutta uutisia ei kuulunut. Päätin jäljittää ystäväni, minulla kun ei ollut hänen puhelinnumeroaan eikä sähköpostiosoitettaan. Olimme tavanneet uudestaan pitkän ajan kuluttua juuri siellä Facebookissa.

Kaivelin muistini lokeroista ystäväni koko nimen, jolloin pystyin etsimään hänen sähköpostiosoitettaan paikasta, jossa tiesin ystäväni opiskelevan. Osoite löytyi ja onneksi myös yhteys ystävään. Katoamiselle löytyi syy. Yritän nyt houkutella ystävää takaisin "ihmisten ilmoille".

***
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa, sanotaan niin meillä Suomessa kuin monessa muussakin kulttuurissa. Aina ei pidä olla suuna päänä vaan osata kuunnellakin. Itsensä korostaminen ja jokaiseen asiaan kommentointi ärsyttää ihmisiä helposti. Toisaalta hyviä juttuja jaksetaan aina kuunnella. Hyvän läpän heittäjältä aletaan myös odottaa puhetta ja huvitusta, myös silloin, kun henkilö itsekin haluaisi jo rauhaa ja hiljaisuutta.

Mikä sitten on sopiva määrä puhetta ja sopiva määrä hiljaisuutta? Voiko hiljaisena olla aktiivinen ja osoittaa olevansa mukana? Ystäväni katoaminen Facebookista osoitti, että mykistyminen voi olla myös huuto.

Suomalaiset ovat tottuneet viestimään myös hiljaisuudella. Suomalaiset osaavat olla toistensa kanssa hiljaa. Siksi ehkä moni myös unohtuu hiljaisuuteensa.

***
Blogini ei pitkästä hiljaisuudesta huolimatta ole ehtinyt jäädä täysin vaille lukijoita, vaikka ehdin jo saamani tarjouksen perusteella niin luulla. Hyvä kuitenkin, että jonkun mielestä minun oli jo aika sanoa jotain tai luopua varaamastani paikasta bloggaajien pelikentällä.

Tarjoan kaupantekijälle kaiken aikaa auki ollutta paikkaa sorvini ääressä. Keskustelu on avointa ja kommentoida voi. Keskustellaan siis!

Maailman huonoin dokumentti

Saattelin eilen viime syksynä hoiviini saamani opiskelijat omille teilleen opintonsa päättäneinä urheilutoimittajina. Urheilun tarinat -festivaali oli hieno huipennus kaikkensa antaneiden opiskelijoiden tekemien tv-dokumenttien kunniaksi. Tippa tuli linssiin monta kertaa - nauru pyrskähteli yhtä usein.

Kuten hyvään livetapahtumaan kuuluu, kaiken ei pidä mennä ihan piirustusten mukaan. Verenpaine kohosi pari kertaa huippuunsa, kun digitaaliset pikselit menivät hetkeksi sekaisin, ja ohjelmavirta tökki. Festari jatkui kuitenkin keskeytyksettä rautaisen käyttömestarin juostua leikatun polvensa kanssa 800 metrin päähän hakemaan uusia laitteita ja nauhoja samalla kun letkeä konkarijuontaja jututti tekijöitä ja vieraita ohjelman mukaisesti.

Sydämellä ja hiellä tehdyt dokumentit liikuttivat katsojia ja tekijöitä, mutta erityisen koskettavaa opettajalle oli, että niin päähenkilöiden kuin tekijöiden vanhemmat olivat dokumenteista niin kiitollisia ja otettuja. NBAhan matkalla olevan nuoren koripalloilijan äiti piti dokumenttia lahjana ja liikuttuneena kiitteli kunniasta, joka heille oli suotu, kun dokumentti päätettiin tehdä juuri tästä nuoresta koripalloilijasta. Tenniksen huippupelaajan äiti näki dokumentissa juuri sen pojan, jollaisena hän itsekin poikansa näkee. Jääkiekkolegendasta dokumenttinsa tehneen opiskelijan äiti taas oli hyvillään siitä, että poika jälleen itkettää äitiään, tällä kertaa ilosta.

Journalistina voisi toki epäillä, että dokumentit olivat kohteitaan ihannoivia mainosfilmejä, kun niiden kohteet niistä niin kiittelivät. Päähenkilöidensä synkkiä salaisuuksia paljastava teos saattaisikin olla joissakin tapauksissa jopa yhteiskunnallisesti tärkeä todistus, varsinkin jos salaisuus liittyisi esimerkiksi dopingiin tai johonkin muuhun väärinkäytökseen. Suurin osa ihmisistä, jopa huippu-urheilijoista, on kuitenkin työtään innolla ja intohimollakin tekeviä, aivan tavallisia peruskunnollisia ihmisiä. Pyhine ja pahoine puolineen. Heidän synkät salaisuutensa ovat aivan samoja kuin kaikilla muillakin, eivätkä siksi niin kovin synkkiä eivätkä edes salaisia.

Kun tavallisen tasapainoinen ihminen tulee valituksi dokumentin kohteeksi, on aivan yhtä luonnollista tapella jääkiekkokaukalossa tai jumpata musiikin tahdissa televisiossa kuin moikkailla kaverille auton ratissa. Päähenkilö voi sanoa suoraan, ettei isä pidä yhteyttä tai haastateltava, että urheilijat yleensä ajattelevat vain itseään. Aivan yhtä luonnollista on lukea Juoppohullun päiväkirjaa tai juoda kahvia kuppitolkulla ennen kisoja.

Järisyttävää on nähdä ne ilmeet ja kuulla niistä ajatuksista joita päähenkilö miettii, kun keppi lentää pitkälle tai kun se lentää sinne minne ei pitäisi. Järisyttävää on kuulla kovia moitteita ja lämpimiä kehuja samasta henkilöstä, jolla on vain yksi tavoite. Iho nousee kananlihalle yleisön huudoista ja nenä niiskuttaa päähenkilön silmien kostumisesta. Mieli on yhtä kevyt kuin juoksijan jalka, kun hommaansa hyvällä fiiliksellä tekevä urheilija pitää puhetta maapallon toisella puolella tai luovuttaa asetta armeijassa. Tiukkojen tunteiden jälkeen pitää kokea suvantoja, rauhoittua sen tavallisen arjen ääressä, kun päähenkilö järjestelee hotellihuoneen kaappia tai tiskaa. Pitää olla aikaa nähdä, miten juuri tämä henkilö ottaa juoksuaskeleen, hiihtää tai kohottaa kulmiaan tv:tä katsellessaan.

Näytin dramaturgian ja käsikirjoittamisen jaksolla opiskelijoilleni itse tekemäni minidokkarin kansainväliseen huippumaineeseen kohonneesta tanssiryhmästä. Pyysin opiskelijoita analysoimaan dokumentin kertomalla sen aiheesta, tavoitteesta, rakenteesta ja kuvallisista ratkaisuista. Yhdellä ryhmällä tehtävä oli jäänyt roikkumaan ja sitä tehtiin sitten viime hetkillä oman dokumentin viimeistelyn kanssa yhtä aikaa. Yksi ryhmäläisistä tokaisi minulle dokkaria katsottuaan, että tekeleeni oli hänen mielestään maailman huonoin dokumentti. Aihe ei innostanut häntä, sillä hän ei kerta kaikkiaan ollut millään muotoa kiinnostunut tanssitaiteesta. Opiskelija oli lopettanut katsomisen hieman vajaan 15 minuutin kohdalla, kun oli jostain syystä luullut että dokumentti kestää tunnin ja 15 minuuttia. Kyseessä oli 15-minuuttinen kokonaisuus.

Hyväksyin opiskelijan mielipiteen ja totesin huumorilla, että onpa hyvä, että minäkin olen hänen mielestään jossakin asiassa ykkönen. Opiskelija naureskeli myös ja jatkoi työtään.

Parin päivän päästä samainen opiskelija tuli luokseni ja sanoi katsoneensa dokkarin uudestaan alusta loppuun. Dokkari ei hänen mielestään sittenkään ollut niin hirveän huono, se oli itse asiassa aika hyvä, mutta kun se tanssi näytti niin kummalliselta. Totesin, että itse asiassa tanssijat ovat myös urheilijoita, sillä heidän kuntonsa ja liikkuvuutensa täytyy olla aivan yhtä huippuluokkaa kuin huippu-urheilijan. Opiskelija myötäili.

Paavo Westerberg pohtii myös Hesarin nettikolumnissaan Väärä taide, väärät urheilijat urheilun ja taiteen kiinnostavuutta. Kun oppii katsomaan kohdetta, vaikkapa toiminnan rakenteen tai minkä tahansa muun analysointitavan kautta, oppii sitä pikkuhiljaa myös ymmärtämään ja ehkä siitä myös hieman pitämään. Minäkin olen yllättänyt itseni tämän kevään aikana pari kertaa katsomasta jääkiekkoa.

Kippis työn ilolle!

Aurinkoinen sää ja vappuhumu sai viime viikolla erilaiset katusoittajat jälleen sankoin joukoin kaupungille. Joukossa oli myös muutama melkoisen pieni aloittelija, joita oli hellyttävä katsoa.

Minua lähestyi vapun jälkeisenä perjantaina Helsingissä erään pienen toriaukion kulmalla neljä pientä 5-7 -vuotiasta tyttöä, jotka pyysivät minua yksityiseksi yleisökseen: "Hei, oisko sulla aikaa tulla kuunteleen yksi laulu?" En tietenkään voinut kieltäytyä kun noin kauniisti pyydettiin ja seurasin tyttöjä jonkinlaisten pystyssä törröttävien putkien luo, jonne tytöt olivat perustaneet estradinsa.

Kaksi tyttöä istui betoniporsaan päälle, yksi putkien päällä oleville kansille ja yksi jäi tanssahtelemaan etualalle. Tytöt selasivat yhteen niitattua paperipinoa, johon olivat kirjoittaneet omia laulujaan. Kyselin tyttöjen nimiä ja tytöt esittäytyivät ylpeinä. Sopiva laulu löytyi ja putkien päällä oleva tyttö alkoi paukuttaa tukevalla oksanpätkällä putkien kansia ja betoniporsaiden luona olevat tytöt alkoivat hoilata: "Ei ystävääää saa unohtaaaa, parasta ystävääääää! Ei saa unohtaaaaa ystäväääääää!"

Laulun sanat olivat jokseenkin tässä ja niitä hoilattiin hieman järjestystä muuttaen muutamaan kertaan. Esitys osui suoraan sydämeen ja sai naurun pulppuamaan. Annoin tytöille raikuvat aplodit ja euron per nenä iloisesta yllätyksestä aurinkoisena päivänä.

Olen parin viime viikon aikana viettänyt pitkän työputken jälkeen joitakin leppoisia hetkiä uusien ja vanhojen ystävien kanssa ja viestitellyt joidenkin kauemminkin hiljaa olleiden ystävien kanssa. Kohtaamiset livenä ja meileissä ovat olleet erityisen lämpimiä ja saavat hymyn huulille aina kun joku pieni muistonpätkä hiipii mieleen. Tytöt sattuivat tavoittamaan ajatuksen, jonka olin juuri viimeisten päivien aikana itsekin huomannut tärkeäksi voimanlähteeksi: ystäviä on hyvä muistaa silloin tällöin! Tytöt säestivät viime päivien ihania kokemuksia ja muistuttivat ystävistä, joita muistan ajalta jolloin olin itse pikkutyttö. Niissä muistoissa paistaa aina aurinko, ihan niinkuin näidenkin tyttöjen kevätpäivässä.

Sekä esiintyjät että minä hymyilimme leveästi esityksen päätyttyä ja tyttöjen saatua maksun esityksestään. "Täähän on helppo työ", hihkaisi joku tytöistä muille tytöille kun olin mennyt pari askelta eteenpäin. Kyllä se totuus vielä paljastuu, huomasin ajattelevani, kunnes pysähdyin ajattelmaan tarkemmin. Vaikkei tyttöjen esitys ollutkaan ihmelasten työtä, saattoi jollekulle tytöistä tulla ensimmäistä kertaa idea siitä, mitä oikeasti haluaisi ja voisi isona tehdä.

Moni toivemammatti löydetään jo pienenä ja kun sitä saa harjoitella leikin varjolla hyvässä, iloisessa porukassa, syntyy työn tekemisen asenne, joka itse asiassa kantaa pisimpään. Hyvässä seurassa, iloisesti ja helposti syntyy parasta työn jälkeä ja tuottavaa tulosta. Työn ei tarvitse eikä pidä olla ikävää puurtamista ja raskasta raatamista. Toki paljon pitää paiskia, että euroja kertyy riittävä määrä elättämään, mutta iloista tekijää jokainen myös mielellään palkitsee. Varsinkin kun työn sisältö tavoittaa niin osuvasti yleisönsä kuin näiden tyttöjen esitys.

Tytöt muistuttivat minulle myös, mikä tekee työstä kaikkein nautittavinta. Aidosti innostava työ hyviksi kavereiksi luokiteltavien ihmisten kanssa. Työ, josta koko porukka nauttii ja joka hersyttää aina uusia ideoita olemassa olevien voimavarojen mukaan toteutettavaksi. Kuten lasta, ei myöskään työntekijää saa riistää yli voimien, vaan työtä on voitava tehdä sopiva tovi, jonka jälkeen on palkan aika. Sitten voi taas ottaa rennosti ja hypähtää pari tanssiaskelta. Näin syntyy helppo, iloinen, aito ja elämänmakuinen arki, josta nauttii.

Iloista vapun jälkeistä elämää!

Hei no L.A.

Muutan viikon päästä Heinolaan. Lahti jäi kauttakulkupaikaksi tässä vaiheessa, kun Heinola kutsui. Asun pian ensimmäistä kertaa 20 vuoteen pikkukaupungissa, joten nuoruus tulee mieleen.

Nyt ei enää "halakia piä" niinkuin taannoisessa päänsärkylääkemainoksessa, jossa pikkukaupunkilainen tuli Helsinkiin ostosreissulle eikä meinannut löytää parkkipaikkoja eikä muutakaan kotoista tai mieluista suuresta kaupungista. Ei sillä, että minulla autottomana olisi oikeastaan koskaan tullut erityistä päänsärkyä esimerkiksi parkkipaikkojen löytymisestä. Pikkukaupunki kiehtoo rauhallisuudellaan ja lyhyillä etäisyyksillään. Kävelemällä on keskusta kierretty siinä ajassa kun kaupungin laitamilta Helsingissä tein vasta matkaa paikasta a paikkaan b.

Uuden asuntoni takapihalta pääsee Kymen virtaan vilvoittelemaan. Työkaveri tosin käski laittaa narun jalkaan etten pian ole Kouvolassa. Vaikka lenkkipolkuja on lähtenyt monen kotini lähimaastosta, uskon heinolalaisen polun tuntuvan eniten sotkamolaiselta, missä totuin luonnonläheisiin polkuihin. Jotkut rutiinit luodaan lapsena ja niiden säilyttämiseksi olisi jotain lapsuuden hyvistä fiiliksistä kuljettava mukana, että into säilyisi. Onko se sitten se ympäristön rauha, joka minua ennen veti lenkkipoluille? Toivottavasti.

Suuren kaupungin virikkeet houkuttelevat varmasti jatkossakin ja onneksi Heinola on vielä kätevän matkan päässä Helsingistä. Moottoritielle on hyvä sujahtaa lähiliittymästä. Oikoradan jatkaminen Heinolaan asti olisi kuitenkin hyvä asia. Bussimatka Helsinkiin kun vie jo 2 tuntia ja juna olisi nopeampi. Monelle 2 tunnin matka on kuitenkin päivittäinen työmatka. Turusta, Tampereelta - ja Heinolasta -käydään paljon töissä Helsingissä. Saa nähdä miten käy öljyn hinnan nousun myötä, kun matkakulut nousevat huimiin summiin.

Itse saan jatkossa nukkua tunnin pidempään ehtiäkseni bussilla kasiksi töihin. Se on paljon se. Myöhäisempää päivän aloitusta minun ei kannata edes ajatella, sillä seuraava bussi menee urheiluopiston kautta vasta puolilta päivin. Ympäristön ja turhan öljyn kulutuksen vähentämisen kannalta olisi hyvä, jos vuoroja kulkisi tiheämmin. Varmaan suurimmalla osalla Vierumäen työntekijöistä on auto ja itsekin olen sitä julkisen liikenteen puutteiden takia harkinnut. Jos bussilla pääsisi töihin ja sieltä pois useammilla vaihtoehdoilla, auton voisi jättää ostamatta, säästää rahaa ja luontoa. Heinola ei ole L.A., jossa jokainen kauppareissukin on tehtävä autolla. Toivottavasti siitä ei koskaan sellainen tulekaan.

Testing testing

Arvatkaapa paljonko sain? No välttävän tietysti. Siitä kuntotestistä josta olen kohkannut monta kuukautta. Uskaltauduin vihdoin eilen testattavaksi kun buukkasin ensin omat opiskelijani testiä suorittamaan ja menin siivellä mukaan.

Ei se niin kamalaa ollutkaan.

Testin perusteella kuulun samaan välttäväkuntoisten joukkoon, mihin 40 % ikäluokastani kuuluu. Meillä Rapa-Riitoilla ja -Ristoilla kunto riittää juuri ja juuri töiden tekoon, mutta ei paljon muuhun. Kaltaisillani lauantai menee nukkuessa ja pirteätä aikaa vapaalla virkistäytymiseen jää siten viikosta vain yksi päivä. Yksi päivä! Vaikka viikonloppu kestää kaksi ja puoli päivää. Se on kyllä liian vähän. Melkein puolella ikäluokastani ei ole elämässä niin kivaa kuin voisi olla.

Mutta ei mene hyvin himoliikkujallakaan. Oli valaisevaa ja jollakin tavalla huojentavaa kuulla, ettei himoliikunta ole terveyden kannalta sen parempi kuin liikkumattomuus. Liiallisella sykkeellä veren maku suussa päivittäin hikoileva duracell saattaa hänkin uupua tai loukkaantua viedessään kuntoharjoittelunsa yli. Kroppa kuormittuu ja sairastuu ylirasituksesta yhtä lailla kuin liian vähästä rasituksesta. Kohtuus kaikessa on tosiaankin pitkän iän ja terveen elämän salaisuus.

Saamani kunto-ohjelma oli aika tuttua luettavaa. Edellisessä kirjoituksessa esittelemäni liikuntapiirakka oli melko hyvin ohjelmasta luettavissa. Nyt alkaa kova pohdinta oman ajankäytön, rutiinien ja viitsimisen suhteen, jotta kunto-ohjelmani toteutuisi. Minulle suositellut liikuntalajit olivat tuttuja: sauvakävelyä, uintia, pyöräilyä. Golfia voisi kokeilla. Ei paha, vaikken nyt aivan innostuksesta hihkukaan.

On kuitenkin sellainen olo, että kalenteria olisi vähän rukattava uuteen uskoon ja löydettävä uusia reittejä sopivan liikunnan äärelle. Saisi sen yhden päivän viikossa lisää hyvää omaa aikaa. Löytöretki terveyteen jatkuu.

Välipalaksi liikuntapiirakkaa

Jihuu! Olen laihtunut 10 kiloa neljässä kuukaudessa! Häpeilemättömän voitonriemuisesti toitotan, että kilot vei puolen tunnin kävelymatka linja-autoasemalta kotiin viisi kertaa viikossa, aamupuuro ja kunnon lounas sekä kulaus aloe veraa päivittäin. Jehh!! Joko saan paikkani laihdutusgurujen laajassa joukossa? Voinko esiintyä esimerkkihenkilönä terveysryntäyskampanjassa?

Luin maanantaina viimeisintä Yhteishyvä-lehteä, jossa kerrottiin kuntoliikunnan ja terveysliikunnan erosta. Kuntoliikunta pyrkii kohottamaan kuntoa sykettä nostamalla kun taas terveysliikunnaksi riittää pääosin arkinen aherrus siivouksen, paikasta toiseen kävelyn ja muun kyykistelyn kanssa. Lehtijutussa esiteltiin UKK-instituutin kehittelemä liikuntapiirakka, joka muistutti hauskasti ruoka-aineiden lautasmallia. Arkihuhkinta lohkaisi lautasesta puolet ja täsmätarkoitukseen valittua hikiliikuntaa lautaselle ladottiin kahden neljänneksen verran. Toisessa neljänneksessä oli sydän- ja verenkiertoelimistöä vahvistavia liikuntamuotoja, kuten uintia, hiihtoa tai ylämäkeen pyöräilyä ja toisessa lihaskuntoa vahvistavia kuntosaliharjoituksia ynnä muuta sellaista.

Jutussa referoitu Kansallinen liikuntatutkimus paljastaa, että melkoinen määrä suomalaisia uskoo liikkuvansa enemmän kuin oikeasti liikkuu. Kun katson liikuntapiirakkaa, joka määrällisesti laskettuna pitäisi sisällään 3-4 tuntia arkiliikuntaa JA pari tuntia täsmäliikuntaa viikossa, täytyy minunkin hieman vähentää hihkumisvolyymia. Ehkä saan päivittäisen paikasta toiseen juoksemisen ansiosta juuri ja juuri sen 3 tuntia arkiliikuntaa kokoon, mutta täsmäliikunnat ovat edelleen aivan nollassa. Kansanterveyslaitos tosin sanoo, että puoli tuntia kävelyä päivässä riittää ja minuutit voi kerätä vaikka 10 minuutin pätkissä.

Paasasin aikasemmin siitä, että kuntoremonttia aloittelevan pitäisi saada aloittaa remonttinsa pehmeästi, ensin ruokavaliota tervehdyttäen ja arkiliikkuen ja sitten, kilojen hieman kevennyttyä, hikiliikuntaakin harrastaen. Nyt olen sitten näyttänyt sen ensimmäisen puolen sanoistani toteen ja kiloja lähti, ihan mukavasti. Osan kreditistä annan luonnon lääkkeelle johon olen tämän syksyn aikana hurahtanut, eli aloe veralle. Ainakin se hellii suolistoa ja vatsa toimii, muusta en tiedä. Mutta nyt olisi sitten aika aloittaa se täsmäliikunta.

Joohh. Kävin viimeksi puntarissa uudenvuoden aatonaatonaattona ja silloin tilanne oli vielä hallinnassa. Uudenvuoden aaton juhlissa ylensöin reippaasti ja muutama kalori tuli varmasti juomapuoleltakin. Tänään söin levyllisen suklaata. "Jäi aamupala ja iltaruoka väliin..."

Olen ennenkin laihduttanut kymmenen kiloa. Painonvartijoissa. Sitten kuvittelin ystäväni olevan minulle kateellinen ja päätin solidaarisuudesta lihoa vähän takaisin. Nyt minun pitäisi olla ihan tyytyväinen hyvään alkuun ja potkaista vain lisää vauhtia. Jostain syystä jumittaa.

Kaiken järjen mukaan nyt pitäisi olla hyvä sauma mennä kuntotestiin ja saamaan oma henkilökohtainen kunto-ohjelma, niitä kun nykyisessä työpaikassa tarjotaan ihan henkilökuntaetuna. Aikaisempi kokemus kuitenkin hiertää mielessä. Olin työporukan kanssa kuntotestissä ja tunsin itseni teuraalle jonottavaksi lampaaksi. Pärjäämään tottuneelle ja rapakuntonsa tietävälle testi ei ollut ilo. Silloin ei myöskään vielä jaettu kunto-ohjelmia kokeiltavaksi. Nyt olisi uusi aika ja uudet kujeet. Aivot on vain saatava vielä oikeille jengoille. Perästä kuuluu kuinka käy.